Sukunimet

Suomessa ei ole ollut yhtenäistä sukunimien käyttötapaa, vaan se on eronnut Itä -ja Länsi-Suomessa huomattavasti toisistaan. Myös ammatti ja sääty ovat vaikuttaneet sukunimikäytäntöön.

Alunperin ihmisillä oli lisänimiä, joiden avulla muutoin samannimiset henkilöt erotettiin toisistaan tai joilla vain haluttiin korostaa jonkun henkilön  tiettyä ominaisuutta.

Lisänimien käyttö alkoi vakiintua erilaisten hallinnollisten kirjojen pitämisen myötä. Etenkin Itä-Suomessa lisänimet olivat -nen loppuisia. Länsi-Suomen puolella lisänimiä käytettiin selvästi vähemmän ja ne olivat useammin -la, -lä - loppuisia. Toki runsaasti poikkeuksiakin on.

Länsi-Suomessa talonpojat kirjattiin ruotsalaismallin mukaan patronyyminä eli Juho Jaakonpoikana jne.
Lisänimien käyttöä pyrittiin karsimaan ruotsalaistamispyrkimyksin 1600- ja 1700-luvuilla. Lisänimet kuitenkin säilyivät osittain käytössä. Ne vaihtuivat lähinnä asuinpaikan mukaan ja täten henkilöllä saattoi olla useita lisänimiä, joista joku sittemmin saattoi vakiintua sukunimeksi.

Asiakirjoissa saattaa henkilölle olla annettu myös talon entisen asukin mukainen lisänimi kuten Laukkala  eli Tennilä. Se on erotettu asiakirjoissa eller- yhdyssanalla. Asutus oli paljolti kiinteää ja verottajan kannalta oli keskeistä kohdistaa verotus kaikkiin talossa asuviin. Tämä lienee osittain ainakin johtanut siihen, että talossa asuville käytettiin samaa lisänimeä tai sukunimeä.

Itä-Suomessa lisänimet muodostuivat sukunimiksi paljon varhemmin kuin Länsi-Suomessa.
* Tytär säilytti avioliitossakin usein isänsä sukunimen.  Itäsuomalainen sukunimikäytäntö perustunee maaomaisuuden patriarkaaliseen periytymiseen.
* Vaimon ja miehen omaisuus oli siellä erillään, vaikkakaan nainen ei kotoa lähtiessään maata perinytkään vaan irtaimistoa.
* Suvun poika otti joskus kotivävyksi mennessään uuden sukunimen vaimonsa suvun mukaan ja sai usein myös perillisen täysimääräiset oikeudet.
* Maaomaisuus periytyi talossa asuville maatyötä tekeville eli miehille. Koska itäsuomalaisilla oli aluksi vähemmän kiinteätä asutusta, sillä he liikkuivat kaskien mukana, tuli verottajalle tärkeäksi yksilöidä henkilö
asuinpaikasta riippumatta.

Aatelisten nimikäytäntö eroaa alempien kansanosien nimikäytännöstä jo säädösteitse. Aatelisille säädettiin sukunimipakko 1626 ja useat aateliset vaihtoivat 1600-luvulla nimensä ruotsalaisiksi.

Papiston nimet olivat usein latinalaisperäisiä patronyymejä, mutta ruotsalaistuivat 1600-luvulla. Sivistyneistö saattoi käyttää elämänsä aikana useita eri sukunimiä. Vähitellen ne lyhentyivät -en, -in ja -ell loppuiksi. Suomalaistamiskaudella suunta oli taas päinvastainen.

Porvaristo ja käsityöläiset käyttivät paljon lisänimiä ja 1600-luvulla alkoi yleinen porvaris- ja käsityöläisnimien ruotsalaistaminen. Tuolloin syntyi suuri joukko kaksiosaisia ruotsalaisnimiä, jotka tänä päivänäkin ovat yleisiä: Wiklund, Forsberg jne.

Sotilaille annettiin lisänimiä todennäköisesti, jotta henkilöiden välillä kyettiin tekemään tarkka erottelu. Lisänimet olivat tyypillisesti joko ruotsalaistyyppisiä kaksiosaisia nimiä, lyhyitä ns. sotilasnimiä, jotka alkujaan olivat ruotsalaisia, mutta myöhemmin myös suomalaisia.

Ruotusotamies saattoi periä nimensä ruodun entiseltä sotilaalta jopa aivan entisessä muodossaan.
Sotilasnimestä saattoi muodostua henkilölle uusi, pysyvä sukunimi entisen suomalaisen sukunimen sijaan.
Tosin jälkeläiset saattoivat käyttää tämänkin jälkeen entistä nimeä.

Suomalaistamisaikana 1800-luvun loppupuoliskolla ja toistamiseen 1900-luvun alkupuoliskolla syntyi suuri joukko uusia sukunimiä, joista suuri osa on -nen päätteisiä, missä nimen alkuosa on usein luontoon liittyvä.
Täten nimiemme yleisimmät Virtanen, Nieminen, Mäkinen ja monet vastaavat ovat näitä uudehkoja sukunimiä.
Uusi sukunimi saatettiin antaa entisen ruotsalaisen sukunimen tilalle tai jos henkilöllä ei aiemmin ollut sukunimeä lainkaan.
Samoihin aikoihin kehiteltiin aivan uudenlaisia sukunimiä, joista esimerkiksi vuonna 1906 julkaistiin lähes 5000 mallinimen luettelo. Nimet olivat lähinnä paikannimiä, niiden johdannaisia ja erilaisia yhdysnimiä.
Myöhemmin 1900-luvun alkupuoliskolla löydettiin myös merkityksettömät sukunimet, jotka kuitenkin muistuttavat äänne- ja muotoasultaan suomen kieltä kuten esimerkiksi Aalamo ja Eilio.

* Sukunimipakko tuli voimaan vasta 1920.
* Vuonna 1930 velvoitettiin vaimot ottamaan aviopuolisonsa sukunimi.
-----------------------------------------------------------------------------------------------

Tarkempia tietoja saat sukunimistöä käsittelevästä kirjallisuudesta: esim.:
- Mikkonen-Paikkala: Suomalaiset sukunimet, (W+G 1993 Keuruu)
- Pöyhönen Juhani Suomalainen sukunimikartasto, ( 1998 Jyväskylä)
- Thilman B  Suomalaisia sukuja ja Sukunimiä (1968)

(" (c) teksti lainattu, Juuret-Fakta sukututkijan tieto-opas")